Valokuvattavana

Useimmiten syksyllä on se aika, jolloin kotiin tulee lapsen mukana lappu, joka pistää ainakin perheen vaatehuoltajan pasmat sekaisin. Valokuvaus. Luulin, ettei kouluvalokuvauksia tarvi panikoida vielä pitkiin aikoihin, mutta käyhän se kuvaaja päiväkodissakin. No, ei muuta kuin suristamaan jotain kivaa ja ihanaa tytön päälle. Joku uusi ihana kangas, joska ei ole vielä valmista vaatetta. Pääntielle jotain jujua, jottei ole liian tylsä. Mätsäävät housut, vaikkei ne siinä yksilökuvassa näykään, mutta jos lahje vilahtaa ryhmäkuvassa, niin on sitten samaa sarjaa.

Minkä kokoinen kannattaa tehdä? Tyttö käyttää 92-98 -senttisiä, mutta osa ysikakkoset ovat jo vähän kireitä, mutta tuleeko ysikasista teltta? Voi apua. Niin ja, Ottobren kaavat ovat reiluja... paitsi että meidän tyttö on vähän robustimpi, joten pitäisikö sittenkin valita isomman koon mukaan? Äh. No, piirretään. Eikä, liian lyhyt mekoksi. Pidennetään reippaasti, ettei pylly vilku. Leggareiden lahkeet näyttävät ihan megapitkiltä, mutta kangas on niin ohutta, että ne varmaan menevät rytyssä ihan kivasti.

Ommellessa vaihdan neulat uusiin, ettei trikooseen tule reikiä. Hengittelen syvään peitetikkikoneen kanssa ja toivon, että se on tänään yhteistyökykyinen. Ensimmäinen yritys kantata pisarhalkio menee surullisesti pieleen, koska langanohjaintanko oli säilytystilassa eli alhaalla. Huoh. Puretaan, ja uusi yritys. Saan halkion kantattua, mutta sitten joku™ kaipasi äidin huomiota, ja ompelus jäi.

Seuraavana päivänä olinkin töissä. Sitten koulussa. Sitten pääsin taas jatkamaan, ja kaikki menee vähän liian hyvin. Paita on koossa alta aikayksikön, kapeat raidat kohdistuvat juuri sopivasti ja housutkin saavat lahjepäärmeensä ja kuminauhansa ennätysajassa. Muistin laittaa Lauriida-merkit ja kokomerkit paikoilleen. Silitys vain, niin ai että, täydellistä! Nyt on tyttö valmiina kuvattavaksi.

Ja sitten tuli vesirokko.

Mitä tästä opimme? En oikeastaan itsekään tiedä. Paitsi ettei valokuvausta kannata ihan kamalasti stressata. Jos lapsi ei saa kuvauspäivään mennessä vesirokkoa, naamassa on vähintääkin Batmanin Jokeri -tasoa oleva arpi tai silmä mustana tai tukka kotiparturin jäljiltä lapsen löydettyä äidin kangassakset. Hyvä puoli on, ettei meidän tarvitse ainakaan arpoa, että onko Tiitu sairastanut vesirokon vai ei.

Viralliset kuvat eivät ole vielä saapuneet, mutta voinen näyttää jotain kuvia samalta päivältä. Yritin kuvauttaa miehelläni uutta mekkoani jonka tein ompeluryhmäni 1-vuotispippaloihin, mutta linssilude oli päässyt kuvattavana olemisen makuun. Tässä nyt poikkeuksellisesti naamat näkyvissä, ilmeet kun ovat puoli kuvaa.

(Kankaana muuten Ikasyrin ihana Kaverit-jersey, Triteksin mustavalkoraita ja omassa mekossa saman firman bambulycra. Nam!)