lauantai 30. marraskuuta 2013

Joululahjaksi lämpöä

One fine winter's day when Piglet was brushing away the snow in front of his house, he happened to look up, and there was Winnie-the-Pooh. Pooh was walking round and round in a circle, thinking of something else, and when Piglet called to him, he just went on walking. 


"Hallo!" said Piglet, "what are you doing?" 
"Hunting," said Pooh. 
"Hunting what?" 
"Tracking something," said Winnie-the-Pooh very mysteriously. 
"Tracking what?" said Piglet, coming closer 
"That's just what I ask myself. I ask myself, What?"


Pääsin vihdoin viimein osallistumaan fb-ompeluryhmämme ompeluseuroille, ja siellä aiheena olivat joululahjat. Seurat alkaisivat viideltä, ja aamusta piti keksiä, mitä siellä tekisinkään. Minulta löytyi ihanaa ikasyrin harmaata sydänvelouria, ja päätin tehdä tytölle sen kaikkien rakastaman jumpsuitin. Vanha jumppari on tehty koossa 86 ja se jäi pieneksi jo aikaisin viime keväänä. Likka käyttää nyt 98-senttisiä vaatteita, joten piirtelin Ottobren 4/2012 -numerosta kaavat kokoon 104. Hurjaa, miten nopeasti tuo lapsi kasvaa!

Jottei olisi ihan perushöttöä, aloin miettiä, mitä applikoisin. Ennen applikoin paljonkin, mutta nyt se jotenkin on jäänyt. Kaipa sitä on tullut ommeltua niin runsaskuosisia vaatteita, ettei sinne ole saanut ahdettua enää mitään lisää. Aluksi iski kauhea ongelma, että mitä sitä applikoisi. Hain inspiraatiota blogeista, googlailin eri hakusanoilla ja sitten vasta aloin miettiä, mikä on Tiitun mielestä nyt pop ja hip. No, Nalle Puh tietysti. Halusin ihmettelevän Puhin, mutta löysin vain hunajaa syöviä tai kavereita halailevia Puheja. Sitten osuin originelliin Puhiin, A. A. Milnen omaan.

Kaavaa muokkasin sen verran, että poistin hupun, koska se jää vain ruttuun haalarin alle, eikä sitä nyt varsinaisesti tarvitse. Laitoin kaaritaskut, jotka ovat aika pienet, koska alunperin meinasin tehdä vetoketjun suoraan, mutta taskuaukkojen leikkaamisen jälkeen leikkasin vetoketjuhalkion sittenkin vinoon. No, siksaks vaan niin kyllä ne taskutkin siihen mahtui. Tuleepahan vähemmän hiekkaa, kiviä ja käpyjä kannettua sisään. Vetoketjuhalkio ja pääntie on kantattu peittarilla, enkä tehnyt erikseen saumaa lahkeeseen vaan laitoin kantit vähän pällekäin ja tikkasin alta kiinni halkion pohjaan.



Nalle Puh oli oman lapsuuteni suosikki. Vaarini, joka ei muuten kuulunut elämäämme, osti minulle kuolemaansa saakka Nalle Puhin vuosikerran. Lehdet olivat rakkaita, niiden avulla opin lukemaan ja opetin pikkusiskonikin. Halusin säästää lehdet lapsilleni, mutta ne olivat näemmä liian luetun näköisiä, että nuorin siskoni heitti ne vintiltä siivousinnoissaan roskiin. Saatoin hetken kiehua, mutta materiaahan se vain. Muistot säilyvät.

Nykyajan Puhit eivät ole läheskään yhtä laadukkaita kuin ne vanhemmat uudet Puhit. Milnemäisyys on pitkälti kadonnut. Omille lapsilleni ajattelin ostaa ihan alkuperäisen kuvitetun version. Niitä elämänviisauksia voi sitten pohtia yhdessä.

Lempihahmoni Puolen hehtaarin metsän asukkaista oli jonkin aikaa Nasu, mutta sitten huomasin, miten pahasti Ihaata suorastaan dissattiin. Ihaa joutui aina kantamaan tavarat eväsretkelle, etsimään kadonnutta häntäänsä ja oli muutenkin niin melankolinen, että ihan pahaa teki. Kun ostin Tiitulle tuliaisia laivalta, valitsin nimenomaan Ihaa-pehmolelun kaikkien muiden sijaan. Ihaa on päiväkodissa unileluna, tärkeänä sellaisena.

Mikä on sinun lempihahmosi, ja miksi?

tiistai 19. marraskuuta 2013

Valokuvattavana

Useimmiten syksyllä on se aika, jolloin kotiin tulee lapsen mukana lappu, joka pistää ainakin perheen vaatehuoltajan pasmat sekaisin. Valokuvaus. Luulin, ettei kouluvalokuvauksia tarvi panikoida vielä pitkiin aikoihin, mutta käyhän se kuvaaja päiväkodissakin. No, ei muuta kuin suristamaan jotain kivaa ja ihanaa tytön päälle. Joku uusi ihana kangas, joska ei ole vielä valmista vaatetta. Pääntielle jotain jujua, jottei ole liian tylsä. Mätsäävät housut, vaikkei ne siinä yksilökuvassa näykään, mutta jos lahje vilahtaa ryhmäkuvassa, niin on sitten samaa sarjaa.

Minkä kokoinen kannattaa tehdä? Tyttö käyttää 92-98 -senttisiä, mutta osa ysikakkoset ovat jo vähän kireitä, mutta tuleeko ysikasista teltta? Voi apua. Niin ja, Ottobren kaavat ovat reiluja... paitsi että meidän tyttö on vähän robustimpi, joten pitäisikö sittenkin valita isomman koon mukaan? Äh. No, piirretään. Eikä, liian lyhyt mekoksi. Pidennetään reippaasti, ettei pylly vilku. Leggareiden lahkeet näyttävät ihan megapitkiltä, mutta kangas on niin ohutta, että ne varmaan menevät rytyssä ihan kivasti.

Ommellessa vaihdan neulat uusiin, ettei trikooseen tule reikiä. Hengittelen syvään peitetikkikoneen kanssa ja toivon, että se on tänään yhteistyökykyinen. Ensimmäinen yritys kantata pisarhalkio menee surullisesti pieleen, koska langanohjaintanko oli säilytystilassa eli alhaalla. Huoh. Puretaan, ja uusi yritys. Saan halkion kantattua, mutta sitten joku kaipasi äidin huomiota, ja ompelus jäi.

Seuraavana päivänä olinkin töissä. Sitten koulussa. Sitten pääsin taas jatkamaan, ja kaikki menee vähän liian hyvin. Paita on koossa alta aikayksikön, kapeat raidat kohdistuvat juuri sopivasti ja housutkin saavat lahjepäärmeensä ja kuminauhansa ennätysajassa. Muistin laittaa Lauriida-merkit ja kokomerkit paikoilleen. Silitys vain, niin ai että, täydellistä! Nyt on tyttö valmiina kuvattavaksi.

Ja sitten tuli vesirokko.

Mitä tästä opimme? En oikeastaan itsekään tiedä. Paitsi ettei valokuvausta kannata ihan kamalasti stressata. Jos lapsi ei saa kuvauspäivään mennessä vesirokkoa, naamassa on vähintääkin Batmanin Jokeri -tasoa oleva arpi tai silmä mustana tai tukka kotiparturin jäljiltä lapsen löydettyä äidin kangassakset. Hyvä puoli on, ettei meidän tarvitse ainakaan arpoa, että onko Tiitu sairastanut vesirokon vai ei.

Viralliset kuvat eivät ole vielä saapuneet, mutta voinen näyttää jotain kuvia samalta päivältä. Yritin kuvauttaa miehelläni uutta mekkoani jonka tein ompeluryhmäni 1-vuotispippaloihin, mutta linssilude oli päässyt kuvattavana olemisen makuun. Tässä nyt poikkeuksellisesti naamat näkyvissä, ilmeet kun ovat puoli kuvaa.

(Kankaana muuten Ikasyrin ihana Kaverit-jersey, Triteksin mustavalkoraita ja omassa mekossa saman firman bambulycra. Nam!)







sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Maa on martaana

Blogissani tapahtuu nyt muutos, niin kuin joka syksynä, keväänä, inspiraatiohetkenä tai muuta vastaavana. Tajusin, että puhun ihan liian vähän. Oikeassa elämässä puhun tosi paljon. Koko ajan. Itse asiassa, on aika harvinaista, että olisin ihan hiljaa. Harmittavan usein motkotan ja murisen, ettei tiskejä ole laitettu tai että jääkaappi on tyhjä. Onneksi muistan myös kehua ja kiittää, ja osaan myös kuunnella, vaikka se hurjalta kuullostaakin. Summa summarum, aion tästä lähtien käsityökuvien ohella myös kirjoittaa. Itse ainakin nautin hyvinkirjoitetusta tekstistä käsityökuvien rinnalla, ja toivonkin, että tekstini saavat jonkun hymyilemään tai itkemään, ajattelemaan tai edes hyvälle tuulelle. Pakko ei ole lukea, saa skrollata suoraan kuviinkin. Tästä se lähtee.

***

Marraskuu on kuoleman kuukausi. Silloin enää mikään ei kasva, maa on kylmä ja kuollut. Marraskuussa satanut lumi ei perimätiedon mukaan pysyn maassa. Toisaalta taas marraskuussa kaadettu puu kestää kuulemma paremmin lahoamista vastaan, ja vahvimmat kalaverkot kudottiin nimenomaan marraskuussa. Onhan näitä.

Minulle tällä kuulla on sekä kuoleman että elämän merkitys. Pyhäinpäivänä monet sytyttivät kynttilöitä kuolleiden läheistensä muistolle. Minäkin halusin, mutten sitten kuitenkaan. Eivät rakkaani tämän maailman valoa tarvitse. Sytytin heille kynttilän sydämessäni ajattelemalla heitä.

Yksi noista sydämeni kynttilöistä paloi pienelle ihmiselle, josta olisi tämän kuun puolivälin paikkeilla tullut ihan oikeasti meidän perheen täysivaltainen jäsen. Tuolle pienelle ihmiselle olisin halunnut ommella vaatteita, neuloa sukkia ja pipoja kylmää talvea vastaan, valvoa öitä ja mustat renkaat silmien alla, tukka sotkussa ja silmät sirrissä kuiskata, kuinka onnellinen olen. Sitkeä sissimme taisteli verraten pitkään, mutta ei jaksanut loppuun asti, puoliväliä pidemmälle. Se, mikä tapahtuu vain muille, tapahtuikin meille. Pikkusisko oli kai Jumalalle liian rakas, ettei Hän raaskinut pientä antaa tänne kylmään.

Elämää kuitenkin on. Sitä on kaikkialla ympärillä, eikä vähiten rakkaan esikoisemme sisällä. Välillä elämää on enemmän, kuin äidin hermot jaksavat, sitä suorastaan pulppuaa ja roiskuu yli. Toisaalta, se vilpitön lapsen ilo ja onni ovat se, jonka avulla niistä surullisista, pimeistä hetkistä pääsee yli. Pieni tyttömme kasvaa semmoista vauhtia, ettei tämä äiti pysy enää perässä, kaikki vaatteet järjestäen liian pieniä. Mutta se aika! Koulunpenkille paluu, gradu, työt, kaikki vie aikaa ompelulta. Kuin myös se jokasyksyinen neulominen.

Välillä sitä miettii, miksi ihmeessä sitä valitsee puikot ompelukoneen sijaan. Tunnissa ehtii piirtää kaavat, leikellä kankaat ja, jos suurempia vastoinkäymisiä ei käy, niin vaatteen saa surautettua valmiiksikin. Parhaassa tapauksessa ompelen puolta tuntia ennen töihinlähtöä jotain uutta päälle, kun kaikki kivat paidat ovat pyykissä. Puikoilla taas... No, tunnissa saa isoilla puikoilla ja paksuilla langalla jotain pientä tehtyä. Minä olen mieltynyt ohuisiin lankoihin ja pikkuruisiin puikkoihin. Oma valita, voisi sanoa, mutta... Niin.

Siksi täällä blogissakin on niin hiljaista. Kun tikuttaa 2,25-millisillä puikoilla pitkävartisia sukkia pitsillä ja palmikolla höystettynä, siinä menee tunti tai toinenkin, ennen kuin on mitään valmiina. Lisäksi kärsivällisyyteni on kärpäsen kokoluokkaa, ja minulla pitää olla monta (siis oikeasti monta, puhutaan 15-20:stä) työtä kesken, jotta voin aina vaihtaa kun kyllästyttää. Ei ihme, ettei tule valmista. On minulla yksi ristipistotyökin, jota nyhrään kun kaipaan jotain aivoja todella tyhjentävää.

No, on minulla kai jotain näytettävääkin. Tämmöisiä pieniä, "Apua, lapsellani ei ole *lisää tähän välttämätön talvivaruste*" -tyyppisiä.



Hjertegarnin Palino-langasta syntyi 3,5-millin puikoilla ihana peruspipo. Merinovilla ei kutita, ja tämä valmistui tosi nopeasti. Tiitu halusi pitää sitä sisälläkin, ja vaikka ulkona oli valmistumishetkellä usein vielä 15 astetta lämmintä, niin pipohan oli ja pysyi päässä. Hyvä kun kelpaa.


Sukistakin on kova pula. Suutarin lapsella ja niin edelleen... Nappasin Regian ihanaa World Ball -lankaa ja tikuttelin 2,25-millin puikoilla pertsa perussukat. Hyvät tuli. Kerrankin olin välittämättä raitojen kohdistuksista, joista yleensä olen käsittämättömän tiukkapipoinen. Tyttö ei ainakaan valittanut.


Ja koska kypäräpipo ei kelvannut, kun äiti kerran neuloi niin kivan merinovillapipon, niin piti sitten tehdä kaulaa suojaamaan kaulurikin. Tähän löysin vaaleanpunaista, harmaata ja vaaleanvihreää Dropsin Baby Merinoa, hyvin riitti. Kaarroke on tehty alhaalta ylös kaventaen kuin raglanpaidassa. On lämmin eikä kutita, eikä ole väliä, miten päin puetaan, kun kaikki kuusi kiilaa ovat samanlaiset.

Semmoista täällä. Sain minä tuossa ommeltua itsellenikin ihanaakin ihanamman hupparin Royal-tuotteen pehmeästä harjatusta collegesta, ihan itse piirretyllä kaavalla vieläpä. Kaava on omia mittoja, vanhoja hyviä vaatteita ja erinäisiä kaavanpiirtokirjoja hyväksikäyttäen luotu sopimaan minun poikkeuksellisen pitkälle varrelleni ja apinamaisen pitkille käsilleni. Helma peittää pyllyn ja lämmittää etenkin pyöräillessä sitä surullisen kuuluisaa vararengasta, joka usein pilkottaa pyöräillessä housujen ja takinhelman välistä. Huppu on niin iso, että sinne voi tarvittaessa hautautua piiloon kokonaan. Kaaritaskutkin tein, ne jotenkin sopivat tähän vaikutelmaan. Vaivauduin jopa kaavoittamaan alavaran, jotta sain vetskarin nätisti piiloon ja nurjankin puolen nätiksi, jos vaikka pitää takkia auki. Empiiristen testauksien perusteella takki sopii myös 2,5-vuotiaan peitoksi, teltaksi, leikkialustaksi ja tablettitietokoneen tueksi Puuha-Peteä katsoessa. Kaksisuuntaista vetoketjua on myös hauska avata milloin mistäkin päästä. Kaiken kaikkiaan oikein onnistunut ompelus, vaikka sen toteuttamiseen siitä "Mä tarvin uuden pehmeän ison hupparin just nyt" -tarpeesta menikin kuukauden päivät siihen, että viimeinen sauma oli ommeltu.

Ja koska touhuneitimme ei vielä malta keskittyä äidin kuvaamiseen, niin saadaan näinkin hieno omaotos. Paljonpa näkyy. Lattialla huppari ei pääse ollenkaan oikeuksiinsa. Ihana, kerrassaan, vaikka itse sanonkin. Nyt saa kylmät tulla!